Kallion ilmaisutaidon lukion näyttelijäntyön kurssi vuonna 1983. Ensimmäinen tunti. Vierailevana opettajana
Kaupunginteatterin näyttelijä. "Ensimmäiseksi esittelen teille yhden näyttelijän tärkeimmistä ominaisuuksista ja tarvitsen
vapaaehtoisen", opettaja sanoo, osoittaa minua, viittelöi luokseen ja ojentaa kätensä: "Jyrki Nousiainen". Tartun ojennettuun
käteen ja sanon nimeni. Samassa opettaja on jo vetäissyt minut kiinni itseensä ja tajuan hänen (demonstratiivisen) aikomuksensa
laskea kätensä takapuolelleni. Tönäisen hänet pois raivon hiki pinnassa. "Hienoa, juuri näin", hän sanoo, "kiitos!" Ja minä
palaan tyytyväisenä takaisin opiskelijarivistöön.
Lauri Törhönen soitti minulle joskus viime vuoden lopulla. Hän kertoi kuulleensa, että hänen kanssaan työskennellyt
naisnäyttelijä oli leimattu "Törhösen näyttelijäksi" ja kärsineen siitä työnhaussa. Lauri ei puhunut minusta, eikä hän
ymmärtänyt, kun otin esiin mahdollisuuden, että minunkin syrjäyttämisessäni saattoi olla myös tästä kyse: "Ethän edes
näytellyt elokuvissani kahteenkymmeneen vuoteen."
En niin, enkä kovin monessa muussakaan paikassa.
Puhelun jälkeen mietin taas niitä kaikkia kontaktejani, jotka ovat saattaneet leimata minua siksi tai täksi, vaikkapa reittä ylös kiipijäksi. "Kaunis mutta tyhmä." Miten helppo leima se olisikaan, ase, jolla mustamaalata minua epäluotettavaksi ja moraalittomaksi. (Aivan yhtä helpolla Jouko Turkka leimasi minut yliopistoluennollaan 1992, kun kiljuen vaati minulta anteeksipyyntöä koko yhdeksänkymmenluvun teatterikentän istuessa hänen yleisönään. Hän ei selvittänyt, mistä minun tulisi pyytää anteeksi, mutta onnistui todennäköisesti istuttamaan ryhmän mieleen, että minä olin joukon luopio. Lue: Palasina ja kokonaisena. Ihminen näyttämöllä.:)
Yksi leimaava tapaus elokuva-alalta nousee muistoistani ylitse muiden, vaikka melkoisen huterasti. Kyse on miespuolisesta tuottajasta, jota tässä kutsun T:ksi. Näyttelin taas kerran hänen tuottamassaan elokuvassa jonain 90-luvun alun syksynä, kun olin taas palannut maailmalta Suomeen. Eräänä päivänä kun minua ei tarvittu kuvauksissa T soitti. Hän oli lähdössä kääntymään lyhytelokuvan kuvauksissa Hangossa ja kysyi, enkö lähtisi hänen kanssaan retkelle. No, minähän lähdin, ilman sen kummempia taka-ajatuksia. Saisinpahan vaihtelua, jaloitella turisteista tyhjässä pikkukaupungissa, ja paikalla olisi varmasti vanhoja tuttuja kollegoja, joiden kanssa viettää vapaapäivää. T. kertoi meille löytyvän yllin kyllin yöpymistilaa yhdessä Hangon vanhoista puuhuviloista, joka oli varattu kuvausryhmälle.
Todellisuus ei tietenkään vastannut odotuksiani rentouttavasta retkestä.
Majapaikka osoittautui olevan täynnä, ja kävi ilmi, että joutuisin nukkumaan
samassa huoneessa T:n kanssa. No, olin selvinnyt pahemmistakin paikoista, eikä tilanne huolestuttanut.
Tein T:lle selväksi, että emme jakaisi vuodetta. Hän suhtautui ilmoitukseeni muistini mukaan neutraalisti.
Kaikki puolitutut kollegat vaikuttivat suhtautuvan minuun kuin tunkeilijaan, olivat kuin en olisi ollutkaan.
He olivat kuvauksissa kiinni, samoin T. Minulla oli tylsää ja palelin. Keksin huvilasta sähkösaunan.
Illan jo pimetessä painuin yksikseni saunomaan.
Olin vasta vaipumassa löylyn nirvanaan kun kuulin pukuhuoneesta kolinaa.
Vaistomaisesti sujautin ovessa roikkuvan, lukituksena toimivan koukun seinään ruuvattuun metallirenkaaseen: olisinpahan
hieman suojatummassa asemassa, jos joku pyrkisi saunaan - sekasaunomista en tuntemattomien tai puolituttujen kanssa harrasta.
Mikä onni ja ihme, että löylyhuoneen oven sisään onkin asennettu tuo koukkulukko!?
Mutta ei: hämmästykseni ei ennättänyt tapahtumien tasolle kun T. oli jo riuhtomassa löylyhúoneen
ovea auki - ja onnistui!
Muistoissani näky on aina, enemmän kuin mitään muuta, naurattanut. T:n ilme, kun hän seisoo siinä ilkosillaan, mahansa lyhyenläntien jalkojen päällä estämässä kaiken mahdollisen näkymän sinne kaikkein kiinostavimpaan - tai tässä tapauksessa ei lainkaan kiinnostavaan.
Hän puhkuu nousuhumalatilaa kiireensä keskellä: "Katja on saunassa, sinne!" ja pullea, vaaleanpunainen keho loistaa hiestä jo kynnyksellä.
En kuitenkaan jää naureskelemaan, vaan nousen uhkaavasti seisomaan ja komennan hänet oven ulkopuolelle. Sen takaa hän vielä selittelee saunomistarvettaan, mutta minä komennan hänet edelleen pukuhuoneen puolelle. Hän tottelee, enkä epäillyt sitä hetkeäkään. En toki ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Käyn sitten nopeasti suihkussa ja päästän T:n kaipaamaansa saunaan.
Sanomattakin selvää lienee, että jutun juurta oli vaikea enää viritellä loppumatkan aikana, josta minulla ei juuri ole muistoja. Välimme pysyvät etäisinä, häpeä tai nolostus varmaankin yhdistää meitä, mutta pidämme etäisyyttä. Enää en edes tiedä, mitä T. nykyään puuhailee, muutamien konkurssihankkeiden ja alanvaihtojen jälkeen.
Mutta vasta nyt #metoon aikana saan kuulla, että hän on yksi nimeltä epäillyistä häiritsijöistä! Ja tajuan, että saapumiseni Hangon lyhytelokuvan kuvauksiin on
näyttäytynyt työyhteisölle hänen häiritsijähistoriansa valossa aivan muulta kuin minun näkökulmastani käsin. Asia tulee puheeksi produktion kuvaussihteerin kanssa nyt, n. 30 vuotta tapauksen jälkeen. Hän kertoo, että suurin harmituksen aihe ryhmälle oli se, että tuottaja T. vei - minun kanssani - kaikkien nenän edestä huoneen, jossa oli kaikkien himoitsema vesisänky!
Minä nukuin sohvalla, minkä nukuin, kun T. kuorsasi laineiden loiskuessa - vai oliko se läski, joka loiskui?
Pari viikkoa sitten
Ylen A-studiossa "Toiko #metoo muutoksen?" (31.1.2018) esitettiin vihdoin yksi niistä nimistä, joka oli toistuvasti noussut elokuva-alan
häirintätapauskertomuksissa: Lauri Törhönen.
Ei mikään yllätys.
Kyseisenä iltana saunotin pohjoisamerikkalaisia turisteja
samalla kun digiboksini tallensi ohjelmaa. Kännykkä soi taukoamatta. Kyseessä olivat jälleen toimittajat, jotka yhdistivät minut
Törhöseen - olenhan työskennellyt hänen kanssaan useassa elokuvassa. Puhelut jäivät lyhyiksi. Ainoastaan Iltasanoman toimittajaa
kiinnosti se, etten ollut kokenut Törhösen taholta seksuaalista tai muutakaan väärää vallankäyttöä. Hyvä, että edes häntä, sillä muuten
yksisilmäinen lynkkausmieliala olisi toden teolla jäänyt ahdistamaan rennossa saunomisilmapiirissä.
Amerikkalaisten siirryttyä yöpuulle katsoin häirintäkeskustelun digiboksiltani.
Asia on erinomaisen tärkeä: ollaan sellaisen kulttuurisen normin äärellä, josta minä
ja muut kaltaiseni eli naiset olemme jokseenkin koko ikämme joutuneet kärsimään. Ja siksipä keskustelun muutamat elementit häiritsivät.
Yhden niistä lausui aivan keskustelun aluksi taideyliopiston professori: "Hyvä, että tämä nimi tuli
esiin."
Sisälläni alkoi kiehua: tähänkö täällä taas mennään: löydetään yksi syntipukki, jonka harteille ulkoistetaan kaikki yhteisön ongelmat!?
Yhden syntipukin nimeäminen tunnetaan ryhmäpsykologiassa tiedostamattoman johtamisen
vääjäämättömänä seurauksena. Yhden syntipukin valitseminen sallii ryhmän jättää ongelmiensa tarkastelu taakseen: ryhmämielen vallassa uskotaan, että yhden
jäsenen, tuon syntipukiksi valitun, poistaminen ratkaisee ne kaikki.
Uskotaan väärin.
Näinkö Suomessa, taas? Onko ryhmämieli
aina vain vallassa?
Kun ohjelmassa sitten nähtiin kyyneleitä, epäilykseni siitä, että mennään ali riman matalimmasta kohdasta
vahvistui.
Ja edelleen, kun jokin päämedioistamme luonnehti itkemistä kollektiivisena helpotuksentuojana.
Minua studion
itkut eivät helpottaneet. Päin vastoin. Ne ahdistivat, kertoessaan minulle aivan muusta. Nimittäin siitä, että tunneohjailu on tässä
reality-tv-ajassamme ottanut inhimillisestä ajattelusta ylivallan. Kaikki haluavat tunteista osansa, jättäytyä tunnemyrskyjen
riepottelemiksi ja siten tuntea olevansa ihmisiä. Erityisesti alkaa vaikuttaa siltä, että Näyttelijän on todistettava itkullaan
olevansa herkkä, tunteva eläin. (Seuratkaapa puheohjelmia, joissa Näyttelijät vieraina!)
Kaipasin ajattelua. Sitä olisi itkijän taholta ollut anteeksipyyntö oman taidelaitoksensa
sisälle kätketyistä mogista. Näin teki - ajatteli, tunsi ja toimi? - Törhösen entinen esimies lehtihaastattelussa: pyysi anteeksi
br>Itkeminen siirsi fokuksen pois ohjelman raaimmasta annista: teatterikorkean suojelemasta raiskaustapauksesta. Sen valossa itkeminen
vaikutti kokonaiskuvassa jopa peliltä. Vaikka todennäköisesti se johtui pelosta. Tuliko totuus liian lähelle?
On syytä muistaa,
että seksuaalinen vallankäyttö on vain yksi vallan väärinkäytön muodoista. Muita ovat esimerkiksi meidän suomaalaisten hyvin tuntemamme
kiusaaminen ja syrjäyttäminen, niitä ylläpitävät hyväveli- ja siskoseurat. Vai eikö niitä tunneta, vieläkään? Eikö niistä välitetä!?
Siltä vaikuttaa, sillä saimme juuri Helsingin Sanomista lukea, että Helsingin kaupungin asuntotuotantotoimiston kiusaamista harjoittanut
esimiestason nainen jatkoi tehtävässään parikymmentä vuotta lukuisten uhriensa asianmukaisesta raportoinnista huolimatta. Jutun viimein
edettyä tutkintaan, kiusaaja vain siirrettiin odottamaan eläkettään, eikä ”...Kaupunki edelleenkään ole tehnyt tilanteen vaatimaa hallinnollista
toimenpidettä eli käyttänyt huomautusta, varoitusta tai erottamista” (työsuojeluvaltuutettu, HS 16.2.). Esimiesten kommentit olivat
pöyristyttäviä aina apulaiskaupunginjohtajan taholta asti. "Voi olla, että olen arvioinut väärin joitakin toimenpiteitä", hän myöntää ilmaistessaan
tienneensä ongelmapesäkkeestä. Sillä sitä se on. Ongelma ja konfliktipesäke, jossa kiusaamiskulttuuria edelleen suojellaan, vaikkapa
mitätöimällä toimialapäällikön sanoin näin: "Eikä konfliktitilanteissa yleensä ole vain yhtä osapuolta.” (toimialan päällikkö HS 16.2.)
Konfliktissa ovat nyt siis kiusaajan suojelijat ja me, virkamiesten asiakkaat ja palkanmaksajat.
Mitäpä tässä muuta voi toivoa kuin että oikeus voittaa!
Helpotuin, kun Törhösen eroa luottamustoimesta vaatinut (toinen)
apulaiskaupunginjohtaja kertoi A-studiota seuraavana päivänä saaneensa useita yhteydenottoja,
joissa vaadittiin muitakin nimiä esiin.
Vielä niitä ei ole näkynyt. Onko asia siis loppuun käsitelty tältä osin? Jää nähtäväksi.
Entä sitten jatko, Törhönen Nybergin haastattelussa ? (Yle1 19.1.) Pelkkää diibadaabaa.
Minkälaisen supersankarin yksilön tulisi olla, jotta
hän pystyisi tuomitsemaan itsensä omista teoistaan television suorassa lähetyksessä? Lieneekö se ollut haastattelijan tavoitekaan?
Silmissäni Nyberg on profiloitunut äijäkulttuurin osaseksi, miesten maailman vankaksi ylläpitäjäksi - eiköhän Lauri juuri siksi
valinnut hänen ohjelmansa omaksi kanavakseen. Havaintojeni mukaan haastattelija on aina käyttänyt valtaansa tukeakseen vallitsevaa
miesten maailmaa. Korkealle profiloitununeiden naishaastateltaviensa seurassa hän vaikuttaa minusta aina poissaolevalta ellei suorastaan
vähättelevältä, ainakin oman mielenkiintonsa narikkaan jättäneeltä tyhjäpäältä, joka haluaisi olla muualla, vaikkapa
mieshaastateltaviensa kanssa kaljalla.
Tämä käytöksensä ja olemuksensa eroavaisuus riippuen haastateltavasta
on pistänyt silmääni jo jonkin aikaa, enkä siksi seuraa enää Nybergin puheohjelmaa. Se vain suuttuttaa minua. Sumentaa aivot.
Toivon sydänjuuriani myöten, että vallan väärinkäytön uhrit saavat jonain päivänä rauhan ja tunteen oikeudenmukaisuudesta, missä ikinä
muodossa se tuleekaan tapahtumaan, ja samalla, että syylliset kärventyvät omassa helvetissään. Enkä epäile sitä. Olenhan minäkin
kärvennyt omissani.
(SEURAAVASSA BLOGISSA TEKISI MIELENI VASTATA Panu Rajalalle vallan käyttämisestä seksuaalisiin tarpeisiin
sekä sen hyväksymisestä alaisiltaan ja nyt julkisuudessa, mutta hän on patriarkaalisnormistoine sovinistisine aivotuksineen sittenkin
liian vähäpätöinen kommentoitavaksi ;)
Vuosi 2017 jää historiaan kahdesta syystä: #metoo - kampanjasta sekä esikoistietokirjani Palasina ja
kokonaisena. Ihminen näyttämöllä (Kirjapaja 2017) julkaisusta.
Ja kuinka ollakaan, tietokirjassani kirjoitan myös meetoo -kokemuksistani. Meemeissä mennään!
Nuo muutamat häirintätapaukset tulivat mukaan tietokirjaani pakottamatta, luonnollisesti.
Kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä minulla riittää. Sen jatkuminen ammatissani näyttelijänä ei tullut
eteeni mistään "syvästä sinisestä" eli varoittamatta kulman takaa.
Oppikoulusta lähtien minua kutsuttiin "herkkuperseeksi" ja "viisivuotissuunnitelmaksi". Kourailuja olen
saanut sietää pitkin matkaa. Ymmärsin varhain, että naispuolisena ihmisenä siihen on syytä tottua. Mitään
loppua ei ollut näköpiirissä. Ei asiasta porattu silloin tyttöjen, terveydenhoitajan, opettajien tai
vanhempien kanssa. Itse ja yksinään sai kantaa sekä kummastuksen kulttuurista että häpeän.
Häpeän? Kenen häpeän? Miksi seksuaalisen häirinnän uhri tuntee häpeää?
Tätä kummaa ilmiötä jouduin pohtimaan ankarasti viime vuoden alkupuoliskolla. Vietin normi-iltaa
kantakapakassani ja olin palaamassa naistenhuoneesta pöytäseurueeseeni kun kollegiaalisesti tuntemani
miesnäyttelijä nappasi minusta lujan otteen ja veti kasvoni omiaan kohti. Väkivalta yllätti.
Ennen kuin mies sai työnnettyä kielensä suuhuni rimpuilin jo kaikin voimin itseäni irti hänestä.
Hän vastusti rimpuiluani samoin kovin ottein ja huusi haluvansa vain suudella minua, johon minä, että
minä en halua suudella häntä.
Sain huutamisesta lisävoimia ja pääsin irti miehen käpälistä.
Palasin pöytääni, ensin huojentuneena. Paikaltani näin miehen uudehkon vaimon istuvan toisen nurkan
pöydässä. Hetken kävi mielessä, että marssisin sinne ja kertoisin kaiken, putsaisin pöydän. Mutta eikö se
olisikin ollut vain kosto? Ja enkö olisikin saanut vain vaimon vihat päälleni?
Ennen kuin mitkään ajatukseni selvenivät tajusin tuntevani kauttaaltani järkyttävää häpeää, joka lamautti
minut täysin.
Häpeä seurasi minua koko illan ja sitä oli jäljellä vielä seuraavinakin päivinä, kun väkivallanteko palautui
tuon tuosta mieleen - ja kehoon.
Mitä häpeällistä minä olin tehnyt?
Koetin tavoittaa häpeäntunteen takana ja sivuilla lymyäviä ja luikahtelevia ajatuksiani. Löysin itsestäni
seuraavia sanoiksi taipuvia mielenliikkeitä:
1. Jo vuosia olen pohtinut, tulisiko minun lähestyä kyseistä, kaupunkimme joka näyttämöllä ja maamme
joka mediassa työskentelevää miesnäyttelijää ja pyrkiä hänen kauttaan saamaan mahdollisuuden
roolitöihin palkatuissa toimenkuvissa.
Se portti meni torjumisen myötä kiinni.
Olinko siis torpannut heikosti edennyttä uraani edelleen? Mokannut!?
2. Vaikka oma arvostukseni kyseisen kollegan ammattitaitoa kohtaan on aina ollut epäileväinen, hänet on
nostettu miesnäyttelijöiden massasta useilla huomattavilla palkinnoilla. Minä siis
näyttäydyn kokonaisuudessa vastarannan kiiskenä, joka ei osaa arvostaa sitä, mitä maamme suurimmat
suosionosoitusten jakajat arvostavat. On siis mahdollista, että olen mielipiteeni kanssa väärässä. Eivätkö
kaikki palkintojen jakajatkin olisi olleet vain otettuja vastaavasta "huomionosoituksesta": "haluan
suudella sua!"? Ja minä se tyhmä, en ollut tajunnut tilaisuuteni koittaneen! En ollut tajunnut olleeni niin
lähellä glooriaa!
3. Olen elänyt ja elän edelleen miesten maailmassa. Hermostoni, moraalini ja sosiaalisesti syvään
iskostuneet valtasuhteet, hierarkia, suosivat itsensä jalustalleen nostanutta miessukupuolta. Ellen pura
kaikkia aiheeseen liittyviä automaatioita, ne reagoivat kollektiivin, ympäröivän kulttuurin sanelun
mukaisesti: it is a man's world.
Kolmas kohta pohdinnoissani vapautti minut.
Ja lopulta vuoden lopussa irti päässyt #metoo.
Aloin saada puheluita toimittajilta. Kirjoittamani tietokirja kiinnosti murto-osaa heistä, ja siitäkin lähinnä
vain Jouko Turkka -osuus. Suurinta osaa kiinnosti näyttelijänä kokemani seksuaalinen ahdistelu.
Jouduin tuottamaan heille pettymyksen: ensinnäkään en ole työskennellyt kentällä moneen monituiseen
vuoteen, en tiedä, mitä siellä on meneillään. Toisekseen: suomalaiset miesohjaajat tai -tuottajat eivät
koskaan ole painostaneet minua seksuaalisella tai muullakaan vallankäytöllä.
Mielelläni olisin sellaiset väärinkäytökset posauttanut! Tiedän, että niitä on, kaikilla aloilla. Vaan kun
mitään kättä pidempää ei minulla ollut antaa.
Pystyin kyllä kertomaan toimittajille naistuottajasta, joka ei halunnut keskustella kanssani
elokuvasopimuksesta, jonka mukaan minulle oltiin maksamassa 100 €/pv vähemmän kuin
kouluttamattomille miesnäyttelijöille. Tuottaja sanoi puhelimessa: "Jos tämä ei kelpaa, löydämme tilallesi
toisen näyttelijän."
Onnekseni Lauri Törhönen halusi juuri minut elokuvaansa, ja tuotantoyhtiön toimitusjohtaja nosti
päiväpalkkani.
Kerroin heille luottamuksellisesti myös nimeltä kyseisen näyttelijämiehen aggressivisesta
suuteluhalukkuudesta, sillä enää en häpeä sitä.
Hävetköön ne joilla on siihen syytä!
(JATKUU SURAAVASSA BLOGI-KIRJOITUKSESSANI, JOSSA KERRON MUUTAMAN
NAURETTAVAN TARINAN MUUTAMASTA ELOKUVA-ALAN TOIMIJASTA.)